NAINEN KUIN JÄÄTYNYT SAMPPANJA (2008-2011)

Teosesittely

Ilkka Kuusiston säveltämä (1999) tiivistunnelmainen ja rakenteeltaan ehyt kaksinäytöksinen kamariooppera kirjailija Aino Kallaksen (1878-1956) elämästä mezzosopraanolle, miestanssijalle ja kolmelle soittajalle (piano, viulu ja sello).

Musiikillisesti Kuusisto on yltänyt yhteen parhaista teoksistaan. Kertomuksen intiimi olemus välittyy vangitsevassa musiikissa, jonka romantisoiva tyyli palautuu 1900-luvun alun ilmapiiriin; sitä tehostaa pianotrio, tuon ajan suosittu salonkikokoonpano.

Libretto perustuu kirjailija Aino Kallaksen päiväkirjamerkintöihin, jotka kertovat paitsi hänen elämänvaiheistaan, myös taiteilijan kutsumuksesta ja taiteellisen työn pyrkimyksestä rehellisyyteen. Kallas ei kaihtanut kirjoittaa kipeistäkään ja paheksuntaa herättävistä aiheista; koti-ikävästään, avioliitostaan Oskar Kallaksen kanssa tai rakkaudestaan runoilija Eino Leinoon.

”Oskarin kuva on pöydälläni, hänen ankarat, totiset, raskaat piirteensä, kunnian miehen, hyvän miehen. Tapoin hänestä ilon, sen tiedän. Mutta kosketus Eino Leinoon särki rajani, vapautti minut ainaiseksi. Jotain hänen tulestaan siirtyi sieluuni. Siitä asti olen herkeämättä palanut, ja elämäni kaari on kohonnut nopeasti ja korkealle”, Aino Kallas kirjoitti päiväkirjaansa vuonna 1926.

Syksyllä 2008 tulee kuluneeksi 130 vuotta Aino Kallaksen syntymästä. Juhlavuoden kunniaksi lähinnä savonlinnalaisista diplomimuusikoista ja teatterin ammattilaisista koostuva ryhmä toteuttaa Nainen kuin jäätynyt samppanja -oopperan. Teosta esitetään 2009-2010 Savonlinnan lisäksi mm. Helsingissä, Turussa, Virossa ja Petroskoissa.

Rooleissa:

Tarja Pihlainen, sopraano (Aino Kallas)
Hannu Hyttinen, tanssi (Kallaksen miehet: Oskar Kallas, Juhan Luiga, Eino Leino)

Hannu Salmenkivi, piano
Susanna Mieskonen-Makkonen, viulu
Ilkka Vesioja, sello

Itä-Savo 29.10.2008, ensi-iltakritiikki:

Loistava Aino savonlinnalaisvoimin

Nainen kuin jäätynyt samppanja -toteutus Savonlinnan teatterissa on kuin kristalli. Se on vahva ja kiinteä, moneen suuntaan säkenöivä, se heijastaa elämän kaikki sateenkaaren värit. Se ei nöyristele eikä mielistele, vaan tarjoaa julmankauniin kuvan uljaasta naisesta, joka taisteli taiteen ja arjen puristuksessa, janosi elämää suurempaa rakkautta, sai ja menetti kaiken.

Savonlinnalaisten pitää joukolla rynnätä katsomaan, millaista ammattitaitoa pienestä kaupungista löytyy. Musiikillinen toteutus on vankkaa ammattitasoa, joka kestää vertailun millä estradilla hyvänsä. Vesa Tapio Valon tarkka, oivaltava ja monikerroksinen ohjaus ja visualisointi tekevät teoksesta lumoavan.

Ilkka Kuusiston musiikki myötäilee tekstiä, jopa niin, että sanojen rytmit siirtyvät melodiaan, jota pianotrio toistaa. Näin repliikit elävät pitkään kuulijan korvissa. Kuusisto käyttää melko perinteistä sävelkieltä, jossa välähtää moderneja efektejä. Ne alleviivaavat tuskaa, pelkoa mutta myös iloa ja täyttymystä. Hän leikkii musiikin tyyleillä ja keinoilla.

Merikanto-kohtauksessa Kuusisto maalaa1900-luvun alun salonkitunnelmia, lapsen kuolemaa säestää järkyttävä kehtolaulu, Ainon ja Einon rakkaus löytää hieman kömpelösti keinuvan valssin. Pianotrion kertoma on vahvaa, se jatkaa tekstiä tarkasti kuvailllen.

Trio Hannu Salmenkivi, Susanna Mieskonen-Makkonen ja Ilkka Vesioja on ehtinyt jo saavuttaa oman soinnin ja tasapainon. Elävänä virtaava sävelvuo on teoksen tukiranka, jonka päällä muu rakentuu. Soittajakolmikko loisti paitsi tragiikan tulkkina myös kapakkakohtauksessa, jossa hankalaa tekstiä soittavat
muusikot myös laulaa örisivät juopuneesti. Hillittömän riemukas hetki sisäisen taistelun lomassa.

Aino Pirolan libretto tukeutuu Kallaksen päiväkirjoihin. Lauseet ovat aforistimaisia, ja moni Kallaksen tarkkaajatus on yleisinhimillinen. Jo pelkkä teksti havahduttaa.
Teoksen loistava tähti on sopraano Tarja Pihlainen, joka teki nyt ensimmäisen suuren roolinsa. Pihlaisen raikas ääni tarjoaa sävyjä hellästä sulosta rumaan ärinään, intonaatio on rikkeetön ja fraseeraus tarkkaa. Muutamassa
dramaattisessa huippukohdassa Pihlainen näyttää valtaisat äänivaransa, herkimmillään kerrotaan lähes kuiskaten.

Kuulija kiittää: tässä meillä on sopraano, jonka jokaisesta sanasta saa selvää.

Koko teos on vahvasti sopraanon varassa, ja hän on myös lavalla lähes koko teoksen läpi. Teos alkaa ja loppuu vanhan Ainon muistoihin, joiden mukana siirrytään nuoruuteen ja aikuisuuteen, Suomesta Viroon. Pihlainen elää
naisen rakkauselämän heittäytyen, riemusta syvään äidin tuskaan.

Kallas on kaunis, hurja, voimakas, lahjakas nainen, joka syntyi silloin, kun naisen paikka oli olla äiti ja taloudenhoitaja. Pihlainen esittää sisäiset taistelut tyylikkäästi. Silmät loistavat ja olemuksessa on vahvaa ylpeyttä, oman tien kulkemisen pakkoa. Loistava roolityö!

Yhtä merkittävä lavahahmo on Hannu Hyttinen, joka esiintyy kaikkina Ainon miehinä. Vesa Tapio Valo on kasvattanut miehen roolia, ja Hyttinen paitsi muuntuu asusteita vaihtaen Oskariksi, Luigaksi ja Einoksi, on välillä leikkivä pikkupoika tai hotellin piccolo ja myös kuka tahansa mies.

Tanssiva mies tuo lavalla fyysisen olemisen, hän on ristiriitojen repimän Aino ulkoinen vastapooli, himon kohde, vankilan rakentaja, tuki ja vihamies. Suhteet piirtyvät pienillä viitteillä.

Tanssi poistaa monologimaisuuden ja laventaa teosta moneen suuntaan.

Saman tekee Vesa Tapio Valon suunnittelema lavastus, jonka keskeinen elementti on kansallisromantikkojen suosima suomalaisvene. Se viittaa niin nuoren tytön rakkausunelmiin, matkaan meren tai Tuonen virran yli.

Veneen puolikas on koti, jonka Oskar tarjoaa Ainolle, se vie avioliiton satamaan ja siihen asetetaan kuolleen lapsen arkku. Mieleen nousevat kultakauden taiteen klassikot ja Kalevala-maalaukset. Myyttinen suomalaisuus elää kansainvälisen naisen taustalla.

Morsiushuntu muuntuu käärinliinaksi, leikkijunasta tulee arkku. Teatterikonkari Valo näyttää virtuositeettinsa yhtä hyvin pienessä kuin suuressa. Hänelle kuuluu suuri kiitos tasapainoisesta, elävästä kokonaisuudesta.

Tua Hautamäen puvustus vie läpi vuosikymmenten, nuoren tytön odotuksen ja ilon päivistä vanhainkodin harmaaseen arkeen.

Ensi-iltayleisö ei olisi päästänyt esiintyjiä lavalta, vaan suosionosoitukset jatkuivat pitkään. Tätä produktiota kelpaa viedä minne vain osoituksena Savonlinnan omasta osaamisesta.

Riitta-Leena Lempinen-Vesa